Mitä tapahtuu?

Blogimaailma vetäytyy kauemmas ja kauemmas. Toisinaan muistuttaa olemassaolostaan, mutta päivä päivältä voin kuulla sen äänen muuttuvan etäisemmäksi. Pienemmäksi. Kuin kaiuksi jostain, joka joskus oli suuri ääni. 

Kuuntelen muutosta paikallani ja mietin, mikä on siinä minun paikkani. Haluan kirjoittaa. Haluan jakaa sitä, mitä on mieleni päällä. Mutta monestakin syystä olen alkanut tuntea oloni vieraaksi tässä blogissa, joka joskus tuntui kodilta. Mietin jo hetken aikaa uuden, puhtaan blogialustan luomista, mutta ainakin nyt päädyin kokeilemaan minulle uutta, monille tuttua vanhaa tumblria. Se sopii paremmin elämäntilanteeseeni. Siellä pystyn tuottamaan sisältöä pienissä erissä useammin. 

Olisi ihana, jos haluat seurata mukanani uusissa tuulissa. Ymmärrän toki, muutos ei kuitenkaan sovi kaikille. Katsotaan, mitä tämä tuo tullessaan vai palaanko jo muutaman hetken päästä häntä koipien välissä takaisin.

Olen kieltämättä aika innoissani. Nähdään tumblrissa!

// EDIT: Tumblr ei kokeilujakson jälkeen tuntunut käytännössä toimivalta ja itselleni sopivalta alustalta. Instagram on kuitenkin vahvistanut asemaansa elämässäni ja sen sisällön jakamisessa. Nähdään täällä:@elsanneli

Innostu tulevaisuudesta

Innostu. Innostu tulevaisuudesta. Se on hyvä. Innostu siitä, mihin olet menossa. Etkö tiedä mihin? Pelkäätkö polkusi johtavan tyhjyyteen? Pelkäätkö? Heitä pois murheesi. Tienviitta on pian kohdalla. Risteys, jossa ei tarvitse epäröidä tai pelätä väärää valintaa. Et ehkä tiedä, mitä joudut päättämään, mutta harkintasi on oikea.

Jos jo kaiken tässä hetkessä tietäisit, miten voitaisiin kutsua sitä tulevaisuudeksi. Salaisuudeksi.

Sinä saat ottaa varmoja askelia. Vaikka matka tuntuisi mahdottomalta, uskomattomalta, jatka kulkua. Pidä katse suunnattuna eteenpäin. Aina eteenpäin. Tämä on jännittävä ja hyvä salaisuus. Odottamisen arvoinen.

Ulkopuolella

Kukaan ei pidä tunteesta olla ulkopuolella. Kuinka voikaan samaan aikaan edes tuntua niin yksinäiseltä, joukkoon kuulumattomalta, vaikka ympärillä on tusina hyväntuulisia ihmisiä. Välillä jopa osoittavat kiinnostustaan juuri minua kohtaan. Ottavat huomioon. Silti olen niin yksin.

Kuitenkin sellaisina hetkinä, joina tyhjyys kalvaa, on mahdollisuus tarkkailla. Tutkia ympärillä olevan elämän eri tasoja. Pellavapäitä rivissä sohvalla, äitiä vastasyntyneensä kanssa, poikamiehiä tuoppeineen, nuorta paria hipaisuineen ja kuiskauksineen, lapsiperheen vanhempia jakamassa vuosien taivaltaan; samanlaiset rypyt silmäkulmissa, hymyjuovat poskilla. Ystäviä ja muistoja. Uusia ja vanhoja.

Sellaisina hetkinä voi olla omassa rauhassaan ja vain katsella jotain arvokasta, kaunista. Ei tilanteen ulkopuolella oleminen tällä kertaa niin paha ollutkaan.

Mene iloiten.

Seikkailu on alkanut taas. "Kuinkakohan monennet  Elsan läksijäiset nämä olisivat?", totesi tuttava. Niin, on mahdotonta saada kulkija pysymään aloillaan. Eikä se haittaa. Vielä ei ole aika asettua niille sijoilleen. Vielä ei ole aika pysähtyä. 

Mene siis, kulje. Se on sydämesi ja sitä saat varmoin liikkein seurata. Eihän muuten sinulle olisi seikkailijan mieltä ja soturin varustusta annettu. Ei reppua ole pakattu, jotta se saisi istua oven pielessä. Se on eväs matkalle, valmis selkään nostettavaksi. Vuoria on valloittamatta. Auringonlaskuja näkemättä. Metsän tuoksuja aistimatta ja ihmisvilinää kokematta. Mene, kun olet saanut käskyn. Mene iloiten.

Kuulentoja

Hykertelyä. Kikattelua. On niin ihanaa nauraa kanssasi. Jutella avaruudesta, tähtitaivaasta ja siitä, miten enää ei osata rakentaa samanlaista rakettia kuin 50 vuotta sitten. Ihmiset ovat jo ostaneet lippuja kuulennoille, joita ei edes vielä järjestetä. Ympärillämme on suunnattomasti tutkimatonta. Kuitenkin sinä tiedät niin paljon. Pidän siitä, kun saan kuunnella puhettasi. Katsoa katsettasi. Etkä hetkeksikään irrota käsiäsi omistani.

Voisin sanoa niin paljon, sanonkin. Mutta kyllä sinä tiedät. 

Niin, kai olen onnellinen kanssasi. Jotenkin unohdan edes ajatella sitä.