Elämän pausetus

Haluaisin kertoa teille kikattelevista lapsista, jotka ajavat uimapuvut päällä pyörillään. Ollaan kesäloman kynnyksellä. Tunnetko sen, ilmassa leijuvan keveyden? Haluaisin kertoa teille tien pientareista, jotka ovat pirteän keltaisen kukkameren peitossa. Jossain pörrää kimalainen. Haluaisin kertoa kesän ensimmäisestä irtojäätelöstä. Minä otin pallon lakritsia. Sinä mango-melonin. Haluaisin kertoa keskiyön taiasta. Hupsuista tekstiviesteistä. Haluaisin kertoa, kuinka rakastan elämää.

Sitten on tämänhetkinen todellisuus.

Joka voi olla karu. Hyvin karu. Ketä kohtaa kipu ja sairaus. Ketä väärin kohdelluksi tuleminen. Raskaat koettelemukset. Ne ovat osa elämää. Sitä samaa elämää, jonka korkeimmalla harjalla juuri surffattiin. Se aalto loppui. Nyt ollaan pohjalla. Olo väsynyt ja rikki. 

Eikä tarvitse olla sillä hetkellä muuta. Se on ok. Nyt tärkeintä on, että hengittää. Ota aikaa palautumiseen. Ihan oikeasti ota sitä aikaa ja lataa akkuja. Elämän pieni pausetus paikallaan. Sitten päivän, viikon, tai useamman päästä, kun olet valmis, tartu surffilautaasi uudelleen. Suuntaa katse ylös. Se ei ollut viimeinen aalto. Seuraava voi olla jo tulossa.

Minun aupair kokemukseni

Heti alkuun haluan korostaa tämän olevan oma kokemukseni. Ei kattava opas tulevalle aupairille. Ei yleispätevä tutkimustulos. Ei ehdoton totuus. Tämä on vain rehellinen oma tarinani au pairina olemisesta.

Aloitin hakuprosessin keväällä 2015. Jatko-opinnot lukion jälkeen eivät samantien houkutelleet. Halusin pitää välivuoden ja tyylilleni uskollisesti päätös aupairiksi ryhtymisestä syntyi melko spontaanisti. Ohjelma USAan vaikutti hyvältä: 12kk ilmaista asumista ja sopivaa taskurahaa työntekoa vastaan sekä yksi ylimääräinen kuukausi päälle pelkkää omaa matkustelua varten. Koskaan ei Yhdysvallat mitenkään oma unelma sinällään ollut ollut, mutta tämä tilaisuus oli minulle, ajattelin.

Hakuvaihe paperisotineen sekä matching -prosessi kaikessa jännittävyydessään oli suhteellisen työläs homma. Lopulta sopiva, useiden aupairien kanssa elänyt perhe 4- ja 6-vuotiailla lapsilla löytyi ja elokuun 2015 loppupuolella lähdin kohti Montanaa.

Aluksi sujui hyvin. Melko hyvin vähintään, minulle uskoteltiin. Myöhemmin sain kuulla, ettei näin perheeni mielestä ollutkaan.

Kohtasimme haasteita suunnitelmallisuudessa kuten työaikatauluni laatimisessa, asioiden ja toiveiden ääneen esittämisessä eli kommunikoinnissa ihan yleisesti sekä siinä, mikä lopulta olikaan roolini perheessä - aupair vai koko ajan perheen ympärillä pyörivä isosisko. Nämä olivat asioita, joista toki olisi voinut etukäteen enemmän keskustella, mutta kuten monesti perheen kanssa puhuimme, suurin osa aupairin ja perheen yhteensopivuudesta selviää vain kokeilemalla.

Lisäksi asetelma yleisesti ottaenkin oli hankala. Olin ainut aupair koko alueella. Ystäviä sain kyllä, mutta pelkkien paikallisten seurassa vertaistukikontaktit puuttuivat kokonaan. Minulla ei myöskään ollut varsinaista aluevalvojaa, tukihenkilöä, jonka kanssa keskustella asioista. Edeltävän faktan tiesin jo perheen kanssa viestitellessä, mutta jälkimmäinen tuli hieman yllätyksenä, enkä suosittele sitä kenellekään.

Päättäessäni perheen vaihdosta alkoivat solmut aukeamaan. Järjestöltä aloinkin saamaan tukea, rematch sujui kivuttomasti ja asiat ratkesivat sille tilanteelle parhaalla mahdollisella tavalla. Kommunikoimme vihdoin rehellisesti ja avoimesti perheen kanssa. Lähdin rauhassa, ymmärryksessä sekä ennen kaikkea hyvässä sovussa perheen kanssa.

Koitti muutto uuteen, ensimmäistä kertaa aupairinsa saavaan perheeseen Iowaan. Vastassa odotti 7- ja 11-vuotiaat lapset sekä hieman erikoinen perheasetelma, jossa lopulta asuin käytännössä yllätyksekseni yksinhuoltajan apurina. Pelkän perheen äidin sekä lasten kanssa elämistä lukuunottamatta raamit työnteolle olivat kohdillaan - juuri niin kuin olin ensimmäisen kokemuksen jälkeen ymmärtänyt halutakin.

Alku oli todella hyvää aikaa. Kuten tavallista lyhyen ihastumisjakson jälkeen alkoi ongelmienpoikaset nostaa päätään. Tämä perhe eli erittäin kiireistä elämää ja minun lisäkseni kuvioissa pyöri toinen lastenhoitaja sekä erinäinen joukko lapsia kuljettamassa harrastuksiin. Koin olevani hieman tarpeeton ja taas perhe ei myöskään kokenut saavansa minulta haluamaansa. Kuitenkin suurin ongelma oli perheen vaikeasti hallittava esikoinen, joka käyttäytyi minua kohtaan varsin epäkunnioittavasti.

Yrityksistä huolimatta asiat eivät ottaneet ratketakseen. Tässä kohtaa kyseenalaistukset ja syytökset alkoivat kohdistua lähinnä minuun etenkin järjestön puolelta. Tukea ei enää herunut.

Tuli aika, kun minä päätin viheltää pelin poikki. Elämä aupairina oli ainakin tältä erää nähty. Toisilla käy todella hyvä tuuri perheen suhteen ja pääsevät elämään unelmaansa. Itse päädyin hieman omalaatuisiin, epätavallisiin asetelmiin enkä mielestäni saanut tilaisuutta näyttää aupair -taitojani parhaalla tavalla. Molemmat perheet olivat minua kohtaan erittäin ystävällisiä ja ymmärtäväisiä. Siitä voin olla vain kiitollinen. Harmillista, mutta käytännön tasolla emme vain sopineet toisillemme.

Jälkeenpäin ajateltuna tekisin omassakin toiminnassa asioita ehkä toisin. Toiveet ja odotukset on hyvä käydä selkeästi läpi. Niiden tiimoilta todella kysyä itseltä, olisiko tämä sitä, mitä haluan. Asiat puolin ja toisin tulee puhua auki, puhua suoraan ja tarpeeksi ajoissa. Tekisin töitä täysillä ja pitäisin huolen, että myös perhe huomaa sen. Se kuitenkin kantoi jo pitkälle, kun olin koko ajan oma avoin itseni.

Siis loppu hyvin kaikki hyvin. Minun vuoteni aupairina oli 8kk. Hyvä aika, jos minulta kysytään. Uudestaan en nimittäin lähtisi noin pitkää aikaa yrittämään noissa hommissa. Itselle neljä kuukautta yhdessä perheessä kerrallaan oli riittävä. En voi suoranaisesti ilman kokemusta suositella lähtemään aupairiksi ilman järjestöä (huom. Tämä laitonta USAan.). Niin kuitenkin itse nyt tekisin jonnekkin muualle päin maailmaa. Ja mikäli tilaisuus elämässä tulee, saattaisin sen vielä kokeillakin.

Jos joku olisi vuosi sitten kertonut asioiden menevän näin, en olisi uskonut. Ja vaikka olisin uskonutkin, olisin halunnut nähdä kaiken omin silmin. Ja tässä sitä nyt ollaan - montaa kokemusta rikkaampana.

// Se oli minun aupair tarinani pääpiirteittäin. Mikäli janoat yksityiskohtia, laita kommenttiboksi laulamaan tai lähetä meiliä. Vastaan mielelläni! 

elsanneli.blogi@gmail.com

// Kuvia viikonloppureissultani Chicagoon Roosan luokse.

Mitä kuuluu?

En ole ptikään aikaan kirjoittanu suoraan. Mitä kuuluu juuri nyt? Mitä mun elämässä oikein tapahtuu? Lyhyesti hyvää. Mulle kuuluu nyt tosi hyvää. 

Kun olin vielä Jenkeissä, kaukana kotoa, kävin läpi raskaampia vaiheita. Nämä liittyivät kulttuurien yhteentörmäykseen, haastaviin tilanteiseen, kommunikointiongelmiin ja itseni hetkelliseen hukkaamiseen. Kukaan ei kohdellut mua kaltoin, en joutunut kauhuperheisiin tai muuta ikävää. Ei mulla kuitenkaan käynyt paraskaan mahdollinen onni perhevalintojen suhteen. Kaikki ihmistyypit eivät vain sovi toisilleen. Odotusten, vaatimusten, toiveiden ja todellisuuden yhteensovittaminen on monimutkainen asia, mikä mun kohdalla osoittautui erityisen tahmeaksi.

Kaiken kaikkiaan kokonaisuutena ne neljä kuukautta, mitkä kummankin perheen parissa vietin, olivat hyvää kasvun aikaa. Opin niin paljon lisää elämästä, ihmisistä ja ennenkaikkea itsestäni. En haluaisi käydä uudelleen näitä toisinaan kipeitäkin vaiheita läpi, mutta poiskaan en vaihtaisi. Tämä aika muovasi ja kehitti valtavasti. Antoi suuntaa eteenpäin.

Nyt palataan takaisin tähän hetkeen. On hyvä olla takaisin normaalin, vähemmän mutkaisen elämän äärellä. Enää ei tarvitse tanssia jonkun toisen pillin tahdissa. Mulla on piuhat jälleen omissa käsissä ja se tuntuu hyvältä. Päivät rullaa hyvin liian rennoissa merkeissä ja nautin pienistä arkea ilahduttavista asioista, ihmisistä ja vapaudesta.

Olen hakenut kouluun, mulla on kesätyöt edessä. En todella tiedä, mitä syksyllä tulee tapahtumaan, mutta se ei huoleta ollenkaan. Välivuosi tai kouluun sisäänpääseminen, molemmat kuullostavat varsin hyviltä vaihtoehdoilta. Rennoin mielin olen kesäkuun puolessa välissä menossa pääsykokeisiin. Tässä en voi kuin voittaa.

Niin, mulle kuuluu nyt oikein hyvää. Mitä sulle kuuluu?

// Tämä ei ollut edelleenkään liian informatiivinen sepustus itse aupairina olemisesta. Hihkaise, mikäli sulla olisi kiinnostusta sellaiseen!

Ehkä pian

Jossain muualla harhailee ajatukseni. Tämän todellisuuden ulkopuolella. Itseni ulkopuolella. Viskelen erivärisiä maaleja seinille ilman minkäänlaista kokonaisuuden näkymää. Hennon vihreä toiveineen, tyyni sininen taivaan, ilossa kirkkaan oranssi, tulinen puna. Jokainen viiva vie eri suuntaan. Oma ymmärrys niin kovin pieni. Kaunis sekamelska.

Tahdon heittää siveltimen kädestä. Tahdon tarttua, repiä tuhruiset tapetit alas. Enkö ole jo piirrellyt värikarttoja riittämiin? Suunnitellut tarpeeksi? Kaiken pitäisi olla valmista. Haluan. Nyt.

Samalla ei pitäisi ajatella ollenkaan. Suunnitelmat hukkaan heitettyjä. Lopulta kaikki menee kuitenkin toisin. Lopulta kuitenkin paremmin.

Ehkä pian.

Kuvaaja: Jussi Koskela
Vaatteet: Vila Jyväskylä

Onnellista myhäilyä

Paljaat varpaat tunnustelevat päivä päivältä vehreämmäksi muuttuvaa nurmikkoa. Lämmön säteet löytävät tiensä suoraan sisimpään. Tunnen. Kutittaa. Hypähtelevien askelten välissä hengittää hartaasti. Loputkin vintin ovet saa uloshengityksen virtaus mukanaan aukeamaan. Valo täyttää ne pimeimmätkin nurkat. Silmät sulkiessaan kuuluu linnun viserrystä sekä iloisten ajatusten solinaa. Sellaista onnellista myhäilyä.

Vaikka koko elämä on yhden, kahden ja kolmen suuren sekä usean pienemmän kysymysmerkin edessä, voi olla onnellinen. Naurettavan onnellinen. Huoli pois sä sanoit. Ei epäilystäkään. Minä tottelin. 

Sinä olet kaunis

Tahtoisin sanoa, että olet kaunis. Tahtoisin sanoa, että saat olla juuri oma itsesi. Erilainen kuin muut. Ja se on erittäin ok. Ainutlaatuinen, tärkeä kokonaisuus juuri sellaisena, mitä jo olet. Ethän koskaan haaskaa energiaasi esittämällä jotain roolia. Sanomalla asioita, joita et muuten sanoisi. Tekemällä jotain, mitä et muuten tekisi. Jättämällä tekemättä, koska se ei olisi jonkun toisen mielestä coolia. Kaikki se vain, jotta kuuluisit joukkoon. Ja samalla huomaat ajautuvasi vain kauemmas niin itsestäsi kuin niin kutsutusta tukiverkostostasi. Jälkimmäisestä joskus on hellitettävä. Ensimmäisestä älä koskaan.

Todellinen kauneutesi on siinä, että olet juuri sinä. Mitä muutakaan voisit olla paremmin?

// Hui, tämä on blogin 300. postaus! 

4 x ylioppilas

Kesätyttöjä valkolakkeineen. Tällaisista ihanista ystävistä minulla oli kunnia ottaa ylioppilaskuvat viime vuonna. Käsittämätöntä, että tästäkin tapahtumasta on jo pian vuosi. Se on niin vähän. Se on niin todella paljon.

Mikäli olet vielä vailla kuvaajaa omaa valkoista hattuasi, ripille pääsyäsi tai muuta merkkitapahtumaa ikuistamaan, otahan reippaasti yhteyttä! Niin tai ota yhteyttä, jos kuvausseura muuten vain uupuu. Se tekisi minut oikein iloiseksi ja saisimme varmasti mukavat kuvailut aikaan! 

elsanneli.blogi@gmail.com

Aino

Milla

 Roosa

Venla