perjantai 12. toukokuuta 2017

Luota minuun







Saanko olla taas aivan rehellinen. Eilen nauratti. Nyt istun mietteissäni. Tiedättehän, syvällä mietteissäni. Ei paljoa naurata. Seuraavassa hetkessä saatan olla taas purskahtamassa nauruun. Tai kyyneliin. Mistä minä tietäisin.

Mistä sen voisin tietää?

Valtava määrä energiaa haihtuu joka sekunti savuna ilmaan. Ja nyt en puhu sähköntuotannosta tai hiilidioksidista. Puhun pääni sisäisestä ajatusten ydinvoimalasta, joka on ylikuumenemisen uhan alla. Samat ajatuspyörät pyörivät taukoamatta mitään kuitenkaan todella liikuttamatta. Höyry nousee. Kuinka turhauttavaa onkaan tyhjäkäynti. Kaiken epätietoisuuden keskelle kaipaan vain ratkaisuja. Liikettä eteenpäin.

Mutta se, mitä saan on kärsivällisyys. Hetkittäin. Ja sanat: luota minuun. Luota minuun. Sen päätän tehdä yhä uudelleen ja uudelleen. Mitään muuta juuri nyt voisinkaan. 

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Millaiset ovat sinun ylioppilaskuvasi?

Oletko painamassa valkolakin päähäsi noin kuukauden päästä? Hienoa. Minusta olisi mukava ikuistaa valokuviin sinut, myssysi, sädehtivä hymysi ja tulevaisuuteen tähtäävä katseesi. Olisiko sinustakin? Ihan mahtavaa. Kirjoita mailia ja keksitään yhdessä, millaiset ovat sinun ylioppilaskuvasi. Rohkeasti vain. Niistä tulee varmasti todella hienot ja sinun näköisesi.

elsanneli.blogi@gmail.com

p.s. Olisi kiva, jos sijaintisi olisi Keski-Suomen alueella. 

maanantai 1. toukokuuta 2017

Hiljaa

Olenhan jo melko pitkään pysynyt hiljaa. Eikä aina olekaan mitään sanottavaa. Joskus tärkeintä on sulkea oma yleensä tauotta puhetta tuottava suunsa ja pitää se kiinni. Pitää se kiinni ja avata korvansa. Ehkä jollain muulla on jotain sanottavaa. Kuuntele. 

Sillä elämä kertoo. Kun omassa tuohikorissaan kantaa pelkkää ilmaa, on vain parasta olla yrittämättä liikaa. Metsän antimet ja maan hedelmät kyllä täyttävät sen pian uudelleen. Käden ulottuvilla olevat pensaat saattavat olla tyhjiin kalutut. Ota askeleita ja etsi. Odota kasvua paikallaan. Jokainen marja kypsyy ajallaan.

Nyt olen täällä. Toivottavasti sinäkin. Ehkä taas on jotain kerrottavaa. Ehkä meillä on koreissamme taas jotain jakamisen arvoista.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Prosessissa

Kaunis epäjärjestys. Tavaroita sikin sokin. Keskeneräisiä pinoja. Huojuvia tornikyhäelmiä. Juoksevia asioita, paikallaan seisovia asioita. Ja minä siellä kaiken keskellä. Jalat ristiin aseteltuina istun lattialla ihmettelemässä elämää. Kaikkea sitä, mikä on ympärillä niin levällään mutta samalla niin järjestyksessä. Olen vain. Työstän voimien ja innostuksen mukaan pinoa kerrallaan. Suoristan ja oion. Sekoitan lisää. Potkaisen kumoon ja lopulta tartun vain tyynesti teekuppiini. 

Ei siitä valmista tule. Ei siistiä, selkeää ja suoralinjaista. Pidän siitä. Minun kaunis sotkuni. 

lauantai 28. tammikuuta 2017

Elämä laatikon ulkopuolella

Elin laatikossa. Tai oikeastaan, enhän minä sitä tiennyt. En vielä silloin. Nimittäin vain elin ja liikuin. Välistä törmäsin seinään ja käännyin vain odottaakseni uutta törmäystä. Sellaista oli elämä. Elämä pimeässä pahvilaatikossa.

Kunnes joku päivä valo alkoi kajastaa. Pahvilaatikon kannet hiljalleen aukenivat päästäen jotain aivan uutta elämääni. Kirkasta, loistavaa valoa. Olin hämmästykseltäni mykistynyt. Sitä tahdoin lisää.

Ja pikkuhiljaa aloin kurkistella laatikon reunojen yli. Aina välillä palaten vanhaan elämääni laatikon pohjalla. Kuitenkin retket ylös alkoivat kestää kauemmin ja kauemmin kerrallaan. Siellä oli jotain uutta ja parempaa.

Lopulta en edes tiedä miten kaikki tapahtui. Olinhan aina liikkunut, mutta tämä oli jotain ennennäkemätöntä. Minä pompin. Suuria loikkia yli laatikon reunojen. Yhtäkkiä en tuntenut pahvisen pohjan vetovoimaa enää ollenkaan. Hypyt olivat lennokkaita ja kantoivat välillä kauaskin. Pahvilaatikko tuntui koko ajan vain pienemmältä. Miten edes oli mahdollista joskus mahtua sen sisään?

Tätä on todellinen, elämänmakuinen elämä. Enää mikään ei pidättele minua.