Mokia

Sain kysymyksen siitä, mokailenko koskaan. Voi tietäisittepä vain. Nimittäin mokia, niitähän tällaiselle höntille sattuu! Seuraavaksi muutama esimerkki.

Nuortenillassa käteni teki aivan omiaan ja huomaamattani hipsutin erään miehen selkää hänen ohi kävellessäni. Molempien osapuolien hämmennys teki tilanteesta vieläkin koomisemman. Pyysin anteeksi ja liukenin naurua pidätellen paikalta.

Huoltoasemalla menin ostoksieni kanssa perinteisen liukuhihnan oloiselle kassalle maksamaan. Kassa sijaitsi myymälästä hassusti erillään. Ei siinä mitään. Tai ei olisi ollut mitään, jollen olisi käyttänyt liukuhihnaa väärästä päästä. Ja todistetusti tällaiset upeat tilanteet vain paranevat, kun yrittää niitä puhumalla paikata.

Lisäksi olen heitellyt maahan niin kananmunat kuin työpaikankin omaisuudet sekä astumalla (lue tanssahtelemalla) rikkonut opettajan cd-kotelon. Myös isän työpaikan jääkaapin ovi sai uuden kröhöm itsenäisemmän elämän. Jokin aika sitten ostin junaliput väärälle päivälle. Niin ja yhdet bussiliput väärään kellonaikaan. Eikä unohdeta kaikenlaisia unohtamisia. Esimerkiksi kakun kärähtämistä uuniin tai sitä, kun luulin jättäneeni kaupunkireissulla puhelimeni kotiin. Siinä tilanteessa kaikki tarkat koordinaatit tapaamispaikoista piti sopia. Eiväthän ne tietenkään toimineet ja hukassa oltiin. Mikä parasta, puhelin olikin koko ajan ollut matkassa.

Löytyyhän näitä. Nyt tiedätte.

EDIT: Tämänpäiväinen työpäivä täydentäisi listaa sievästi. Oumai.

Kukkikaa

anorakki kirppis / farkut kirppis / lippis new yorker / kassi äitiltä

Uusi viikko ei alkanut armollisesti. Maailman epäreiluimmalta tuntui havahtua herätyskellon huutoon. Kellossa 6.00. Onko ihan pakko? Viikonloppu oli rento, maittava ja sukulaisten täyteinen. Täydellinen irtiotto, joka minun puolestani olisi saanut jatkua pitempäänkin. Vaikkapa yli masentavan maanantai-aamun.

Aurinkoisesti tervehtiminen ei vain sujunut. Väsy silmissä, kylmyys luissa ja ytimissä. Into ja inspiraatio täysin hukassa. Mieluummin olisin käpertynyt viltin alle piiloon. Pakko kuitenkin potki eteenpän. Harmaa silti mieli.

Jonkin aikaa taisteltuani vastaan pienintäkin piristymisaietta sain läimäyksen poskelle. Kuinka typerä voinkaan olla? Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Tällä kertaa kuulin lähinnä tympääntyneitä puuskauksia, jotka sai aikaan vain oma asenteeni. Keula kohti valoa. Itsehän oman onneni seppä olen. Kuka muukaan sitä tähän hetkeen voisi paremmin tuoda. Negatiivinen olotila on tuulahdus ohimenevä. Ilon puu sisällämme kasvaa. Hymy avaa auringolle pääsyn pimeyteen. Nauru ravitsee. Kukkikaa ystävät, kukkikaa.

Ensin työ, sitten huvi

college kirppis / farkut dr denim + diy / kengät vans

Tämänhetkisiä fiiliksiäni kuvaavat hyvin keskellä huoneeni lattiaa lojuvat meikkipussi ja hammasharja. Viikon päivät siinä ovat köllötelleet, eivätkä omille paikoilleen tahdo käytönkään jälkeen siirtyä. Toiveikkaasti pakattuina odottamassa matkalaukkuun pääsyä.

Vaan matkalaukku pölyttyy parhaillaan kaukana vaatehuoneen perukoilla. Ei reissuun, ei vielä. 

Muutaman päivän päästä alkavat kesätyöt hidastavat suunnitelmiani, elämääni. Haluaisin käydä tervehtimässä kummeja, kummityttöä sekä muita ystäviä ympäri Suomen. Ehdin jo selata juna-aikatauluja ja kuvitella ohikiitävät peltomaisemat. Ehdin päästä matkailutunnelmiin, kunnes pettymyksen tuottava viesti kolahti sähköpostiin. Tottakai pitäisi iloita siitä, että ylipäätään on töitä. Mutta kaipuu tien päälle, se on liiankin voimakas.

Kai on vain tyydyttävä laittamaan tavarat paikoilleen ja annettava suurempien seikkailujen odottaa. Ei aina tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, kun kotikulmillakin voi olla mukavaa. Itsestähän se on kiinni.

Korkea saari, korkeat kalterit

Kolme täysi-ikäistä tyttöä herää aamulla neljältä ja lähtee bussilla miltein kolmensadan kilometrin päähän päästäkseen päiväksi Korkeasaaren. Eikö kuullostakin aivan normaalilta? Reissu onnistui oikein mallikkaasti, mitä nyt 1/3 lähtijöistä ei aivan silloin aamuneljältä herännytkään, vaan nukkui pommiin, myöhästyi bussista ja tuli seuraavalla perässä. Niin tietysti unohtamatta vanhinkopummiutta yhdessä jos toisessakin paikassa.  Kaikesta huolimatta tai ehkä juuri näistä syistä meillä oli erittäin mukavaa.

Mitä Suomen suurimmalla eläintarhalla sitten oli meille annettavanaan? Ainakin haaveita lemmikkitiikeristä sekä näytöksiä irstaista apinoista. Hupia turisteille. Ja mehän nautimme. 

Lisäksi jälleen kerran, vieläpä aiempaa konkreettisemmin, aloin miettimään, onko eläimillä oikeasti mukavaa suljettujen aitojen sisäpuolella. Mukavahan niitä on päästä tuijottelemaan, sitä en käy kieltämään. Kuitenkin surulliseksi laittaa katsoa kaljuuntunutta papukaijaa sekä kilpikonnaa, joka lakkaamatta ui päin lasia pyrkiäkseen ulos. Vaan koskaan ei pois pääse. Tai merikotkia, jotka apaattisina suuntaavat katseensa avoimille vesille. Kaltereiden ja teräsverkkojen vangit.

Kai herttaisista vallabeista sekä viidakon uljaasta kuninkaasta pidetään hyvää huolta. On ruokaa, suojaa sekä huoltohenkilökuntaa. Voisivat asiat huonomminkin olla.

Paljon onnea

Siinä me olimme, uunituoreet ylioppilaat kirkkaan valkoisissa lakeissamme. Etappi saavutettuna, sivistyksen huipulla. Koulun liikuntasalin lattia täyttyi ihmisistä, jotka kaikki halusivat tulla luoksemme. Halauksia, ilon kyyneliä, ruusuja ja juhlan tuntua. Kuului kymmeniä toivotuksia, jotka kaikki ripottelivat onnea ympärillemme. Onnea, jonka poimin suoraan talteen sydämeeni.

Ja kuinka onnellinen ja siunattu olo olikaan tällä juhlakalulla koko päivän juhlissaan sekä seuraaavana päivänä ystävien seurassa. Tuntui aivan etuoikeutetulta saada nauttia lämpimästä hyvän tuulen tunnelmasta. Aurinkokin nauroi kanssamme. Kaiken sen pystyi tuntemaan, näkemään kasvoilla loistavista aidoista onnen hymyistä. Tunnelma, jonka saivat aikaan rakkaat ihmiset. Ei kenenkään suupieliä maan vetovoima liioin vetänyt edes muutaman shampanjalasin lentäessä kaaressa kohti kaakelia. Pieni komediaksi kääntyvä kommellus - sehän kuuluu asiaan.

Eläisin nämä ilon ja naurun, leikin ja rakkauden päivät koska tahansa uudelleen. Kovin niistä nautin. Tämä ylioppinut tahtoo vain kiittää.

Maailmanpelastajan mieli. Teot tuhoajan.

Haluaisin pitää yksityisautoilua typeränä asiana. Liikennevaloissa seisoo pitkä letka nelipyöräisiä, joissa jokaisessa istuu vain kuljettaja. Kaikki he luultavasti menossa vielä samaan suuntaankin. Hölmöä. Tästä ilmastonmuutosta edistävästä tosiasiasta huolimatta en voi olla nauttimatta autoilun tuomista mahdollisuuksista. Ilman autoa ja ajokorttia kuinka olisivat onnistuneet yölliset seikkailut pitkin kaupunkia? Ranut, hyppyrimäet ja onnettomien lokkien katselu.  Miten olisi toteutettu kaikki yllättävät ideat? Kevään ensimmäiset tuplajäätelöt satamassa, kirpparikierrokset sekä kuvailureissut mitä mielenkiintoisimpiin paikkoihin. Kokemukset. Kuinka paikoillamme, toisten armoilla olisimmekaan olleet? Totisesti paikoillamme.

Ilman kumipyöräistä toveria olisi minunkin reissuni meripäivien kotisijoille jäänyt kokematta. Viisisataa kilometriä, seitsemän tuntia pakokaasuja ilmakehään hieman viilsi omaatuntoa. Kyydissä viiden sijaan yksi ihminen. Päivä oli kuitenkin onnistunut. Vaikka satuinkin eksymään vieraaseen kaupunkiin ilman navigaattoria tai karttaa, eläisin sen koska tahansa uudelleen. Huolettoman extempore matkan, iloisen mielen sekä ihanan kohtaamisen. Kannatti lähteä. Uhmata itseään ja maailmaa.

Eivät ajatukset vielä teoissa näy. Haluaisin, mutta taidan siltikin kuulua toiseen leiriin.