sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Sunday

Arjen aikataulut ovat tiiviitä. Päivät lähes minuutilleen aikataulutettuja ja menoa olisi useampaan paikkaan - joskus jopa samanaikaisesti. Enkä ole ollenkaan pahoillani. Pidän siitä, mitä saan tehdä. Pidän kaikista menoistani paljon ja tykkään viipottaa ympäriinsä joskus niinkin, että kotona käyn vain nukkumassa. Kaikkea ei kuitenkaan vain voi jaksaa. Vaikka olisi miten kiva juosta jokaisissa kissänristijäisissä ja jääkiekkoturnauksissa kellon ympäri, jossain kohtaa täytyy ymmärtää sanoa ei. Nyt minä lepään.

Tänään herätyskello ei soinut. Mitä nyt koira kävi välillä vieressä tuijottamassa ja toiveikkaasti heiluttmassa häntäänsä. Venytin ylös nousemista. Venyttelin jäseniäni. Hihittelin elämälle. Luin. Katsoin päivän joulukalenterin. Ja kun vihdoin tuntui oikealta kammeta ylös, tein sen. Enkä vaatinut itseltäni yhtään enempää. En suorituksia tai työntekoa. Sallin haaveilut, hitaan aamupalan pannukakuilla ja tanssimuuvit. Tiskikaraoket. Rauhalliset askeleet pakkasilmassa. Tänään on lepopäivä.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Matkakertomuksia


Huutoja junatunnelissa. Keho uupunut. Kolottaa. Istun rautatieaseman penkille ja yritän esittää puhelimeeni uppoutunutta. Vähän matkan päässä nukkuvalta mieheltä on kassistaan levinnyt kahvimaidot pitkin lattiaa. Poliisit raahaavat ulos nuorukaisen, joka palaa pian takaisin paikalleen nuokkumaan. Kolmas sankari yrittää mitata insuliinia suoneensa. Ja vielä yksi, se tulee juttelemaan. Leukaperissä enemmän koloja kuin hampaita. Maailma on niin rikki.  Mä en kuulu tänne.

Ja kuinka hyvältä tuntuukaan, kun lauantaiaamun ensimmäinen kahvila avaa ovensa ja päästää matkalaisen sisään. Vaikka punaiset nahkatuolit ovat kuluneet, ikkunankarmeista maali rapissut ja seiniä koristaa epäonnistunut tapettivalinta, ei siinä olisi voinut olla parempi. Tuore aamupala ja hetki aamu hiljainen. Sukkapuikkojen kilinää.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Small acts make big effects

Ajattelen, että kaiken tekemämme ei tarvitse aina olla suurta ja mullistavaa ollakseen merkittävää. Jokainen omalla paikallaan voi tehdä osuutensa. Se ei välttämättä siirrä vuoria tai nosta omaa nimeäsi korokkeelle. Mutta ei se ole tarkoituskaan. Tee parhaasi ja jätä loput parempaan huomaan. Pienikin vaivannäkö ei jää huomaamatta.

On surullista, ettei näin ajattele kaikki. Kun saa kuulla "Ai miten sinä muka olet auttamassa, mihinkään vaikuttamassa." alkaa helposti vähätellä tarpeellisuuttaan. Minä vain tällainen pieni ehkei olisi pitänyt tullakaan turha ja vain tiellä SEIS. Olet juuri sillä paikalla syystä. Teet hienoa työtä. Sinä olet hyvä. Olet tekemisissä asioiden kanssa joilla on merkitystä. Kenenkään ei tulisi vähätellä, mitä olet. Ole rohkea. Palvele nöyrästi, mutta ole siitä ylpeä.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

MNF 2016

Jos elämä menisi niinkuin itse alunperin suunnittelee, jäisi kokematta asiota. Tärkeitä asioita. Vain omassa voimassani en olisi ollut viime viikonloppuna Turussa noin 10 000 muun ihmisen kanssa. Elämässä todeksi jotain suurenpaa. Tuntemassa kuten tunsin. Yhteenkuuluvuutta, iloa, rakkautta. Ja kun ei se ole tunteista kiinni. Ne heittelevät ihmismieltä holtittomasti. Ei sellainen kuulu pysyvän luonteelle. Jossain paljon syvemmällä ovat ikuisuuden tunnusmerkit. Muuttumattomat.

Emmehän edes tarkalleen tiedä, miksi käymme läpi elämämme käänteitä ja hassusti kuljettavia teitä. Saamme vain nauttia matkasta. Viedä eteenpäin sitä, mikä sydämmelle on laskettu.

// Kiitos ihanasta kohtaamisesta sinulle, joka minut tunnisstit! Häkellyin ja olin sanaton. Toivottavasti en säikäyttänyt hupsulla reaktiollani. 

maanantai 14. marraskuuta 2016

Toivoa täynnä

Uninen talven kaupunki. Hiljaiset kadut. Ihmiset juhlan äärellä kodeissaan. Siellä, missä välittämisen paljaat katseet kohtaavat toisensa. Kädet täydellisesti lomittain kietoutuvat. Siellä, missä pakkanen ei pääse puremaan. Siellä, minne muulla maailmalla ei ole sanaa sanottavaa.

Missään ei ketään. Vain valtavan huivin suojiin kääriytynyt olento taivalluksellaan. Ensilumi vie muistoihin kipeisiin.. Jo kuvittelee yksinäisyyden taakan harteillaan. Milloin vain lyövän maahan painonsa alla. Musertaen niinkuin viimeksi. Muistatko? Vain odottaa valmiina lohduttomaan.

Suunnaton kaipaus - vai oletko poissa?

Se on täytetty. Kyyneleet säästyvät vuodatukseltaan. Ehkä yksi onneen tuhlaten. Saa olla itsekseen vaan ei yksin. Rinnassaan suurta rakkautta kantaa. Sisältäpäin hehkuvaa lämpöä, joka pikku hiljaa parantaa vanhat haavat. Uutta luo.

Ensilumi. Sinä yllätit. Olitkin toivoa täynnä.

// Vanha banneri (palvellut aina syksyltä 2014 asti) sai vihdoin seuraajan. Nähtäväksi jää, miten pitkään tätä jaksan katsella. Mitä pidät?

maanantai 31. lokakuuta 2016

Levähdys

Ei  sinun tarvitse. Ole vain aloillasi. Levähdä hetki. Älä pode ollenkaan huonoa omatuntoa. Jokainen väsyy, jokainen tarvitsee omaa aikaa. Tekemättömät työt eivät juokse karkuun niistä irrottauduttasi. Muu maailma pärjää oikein hyvin, vaikka vaipuisit hetkeksi omiin oloihisi. Suuret pyörät jatkavat sujuvasti pyörimistään ilman sinuakin. Eivät kuitenkaan jaksa kauan, jos et sinäkään.

Ole siis ajoissa. Istahda. Rauhoitu ja kerää voimia. Vaivu tilaan, jossa kiireellä ei ole sijaa. Jossa teevesi höyryää ja hengitys on syvää.

Vähitellen tunnet voiman virtaavan takaisin jäseniisi. Liekin palaavan paikoilleen. Tiedät kyllä kun olet valmis nousemaan. Siihen asti ole vain siinä. 

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Ihan tavallista

Huomaan muutoksen tapahtuneen. Silmäni nauttivat yhä enemmän tavallisen elämän kuvista. Kuvista, jotka peilaavat omaa elämää paremmin kuin kiiltokuvamaiset postikortit. Saa olla rakeisuutta, saa olla keskeneräisyyttä. Koska sellaisia me olemme. Enemmän ja vähemmän vaiheessa. Kasvussa ja valmistuksessa. Eivätpä siis täydelliseksi hiotut kuvat paljoa antaisi samaistumisen mahdollisuuksia. Otokset, joiden lavastamiseen, filttereihin ja loppusäätöön on käytetty enemmän aikaa kuin itse hetkeen.

Tavallisuus ei kuitenkaan poissulje tunnelmaa. Välittyviä fiiliksiä. Hienoja hetkiä ja ikusitamisen arvoisia näkymiä. Ja minähän rakastan niiden taltiointia. Itseni ilmaisua kamera tai puhelin kädessä. Olen asettanut itselleni riman matalalle. Jos menetän sen takia lukijan tai kaksi, olkoot. Minä pidän siitä, että ollaan rehellisiä, tavallisia arjen ihmisiä. 

maanantai 17. lokakuuta 2016

A chance you never took

Olen osana kahvihuoneessa käytävää keskustelua siitä, miten nuorena pitää lähteä ja toteuttaa unelmiaan. Kokeilla siipiään ulkomailla, muuttaa täysin toiselle paikkakunnalle. Olla yksin ja seikkailla. Olla yhdessä ja löytää onni. Mieli avoinna elää kokemuksia. Ehkä joskus epäonnistua. Oppia. Ei pelkoa.

Ja minä en voisi olla enempää samaa mieltä.

En halua katua mitään. En halua joutua surkuttelemaan sitä, kun joskus ei tullut lähdettyä ja tehtyä. Sillä niitähän ihmiset katuvat - tilaisuuksia, joihin ei tartuttu. En halua olla se kyllästyneellä ilmeellä varustettu kassan täti. Se, joka ei koskaan uskaltanut lähteä. Jäi kotisijoilleen. Meni turvallista reittiä.

Vaikka vasta tässä olenkin, voin jo katsoa taaksepäin ja olla kovin kiitollinen polusta, jota olen saanut kulkea. Jokaisesta ylä- ja alamäestä. Kaikella on ollut oma ainutlaatuinen tarkoituksena. Ilman niitä en voisi sanoa eläneeni.

torstai 13. lokakuuta 2016

Kauneimmillaan on elämä.

Kauneimmillaan elämä on arjessa. Niinä päivinä, kun askareiltaan huomaa hetkeksi hypätä katsomaan elon ulkopuolelle. Koulun käytäviä kävellessä hymyilyttää. Kansio kainalossa tuntuu tärkeältä. Tykkään olostani täällä. Polkupyörän polkimet rullaavat hengityksen tehdessä höyrypilviä ilmaan. Kohta saadaan varmasti jo ensilumi. Kotona istun kitaran ääreen. Annan fiiliksen viedä, laulun kirkastaa ajatukseni. Kehon liikkeen joogatessa pudotella loputkin kivenmurut harteilta. Vielä pikkupuuhastelua ja iltapalahetki kynttilöiden valossa. Kiitollinen mieli tyynyyn lopulta painautuu.

Kauneimmillaan elämä on, kun pienet asiat tekevät ihmisen onnelliseksi. Ei välttämättä mitään ihmeellistä. Ihan vain kauniita arkisia asioita.

perjantai 7. lokakuuta 2016

Elämän viivoja



Jos ajatellaan jokaisen ihmisen taivallusta omana viivanaan. Kuinka eri suuntiin ne kulkevatkaan. Joskus sahaten uurrettuja reittejä. Toisinaan tallaten tuntemattomia maastoja. Joskus palaten takaisin tuttuja polkuja. Välillä kiihdyttäen kovaa tehden äkkiliikkeitä. Oikealle vasemmalle. Hidastuen miltein pysähdyksiin. Ottaen uuden suunnan ja jatkaen taas.

Jos kuvitellaan samalle paperille jokaisen ihmisen viivat ja niillä omiin jalkoihinsa tuijottelevia kulkijoitaan. Viivojen verkoston.

Eikö ole sula ihme, että joskus nuo viivat kohtaavat? Saattavat ristetä, mutteivät oikeaan aikaan. Saattavat sivuta toisiaan tavoittamatta. Kohdata huomaamatta. Ja silti kuin ihmeen kaupalla joskus oikeat viivat päätyvät samaan pisteeseen, muodostavat solmun ja jatkavat yhdessä samaan suuntaan.

Eikö ole hassua?

tiistai 4. lokakuuta 2016

Suuria tuulia

Olet perhonen, Siivet on luotu selkääsi. Niillä voisit lentää kauas. Voisit tuntea, mitä on liitää korkella. Jos vain annat sen tapahtua. Uskallat antautua tuulen riuhtaista mukaansa. Suuren tuulen. Sellaisen, joka vie valoon. Haasteisiin. Voittoon.

Pieni perhonen, älä pelkää. Älä enää piilottele siipäsi syvällä takkisi sisässä. Koska sinä olet vapaa. Vapaa päästämään irti niistä kahleista, jotka sitovat vielä kiinni likaiseen maan kamaraan. Se on kuitenkin uhraus kaiken vanhan. Tutun, totutun ja turvallisen. Oletko siihen valmis? Haluatko? Sinun on päätettävä.

Lopulta uskallat. Tuuli vie. Perhosensiivet vahvistuvat. Kasvavat kotkan siiviksi. Vahvoiksi vieden aina vain lähemmäs taivaan kantta. Huomaatko nyt? Sinut on luotu lentämään.