Sama instakuva muokkauspohjalla on tuijotellut silmästä silmään jo lähes puoli tuntia. Bloggerin luonnoksissa lojuu useat valmiit setit otoksia. No paina jo sitä julkaise -nappia.
Tekstikenttä huutaa yhä tyhjän valkoisena.
Olen lukossa. Tai paremminkin, olen rakentanut eteeni muurin, jossa on yksi ovi ulos. Se ainut ovi on lukossa. Enkä edes kiinnitä siihen huomiota. Yritän vain ylittää koko ajan korkeammaksi muuttuvaa seinää. Hädin tuskin onnistun.
Ympärilleni on kasaantunut korkeat odotukset. Aina pitäisi olla jotain sanottavaa. Jotain, jolla olisi merkitystä. Mutta en vain ole viime aikoina saanut itsestäni irti samalla tavoin kuin aiemmin. Ajattelenkohan enää ollenkaan?
Ne kyseenalaistukset ja odotukset raastavat. Hidastavat. Niitä ei ole asettanut kukaan muu kuin kirjoittaja itse.
Lopultakin alan ymmärtää. Jospa ehkä yrittäisin vähemmän. Löysää jo otetta, joku ääni huutaa. Jos tänään ei synny mitään maata mullistavaa tekstinpätkää, se on okei. Miksi elää itse kehittämiensä paineiden alla? Ota rennommin.
Nyt vihdoin huomaan oven. Käteeni on ilmestynyt avain.
Feel u! Paitsi ettei sitä avainta oo löytynt
VastaaPoistaJotenkin sitä omaa kynnystä julkaista materiaalia voisi yrittää madaltaa. Kai. Itse ainakin yleisesti ottaen inspiroidun enemmän toisten julkaisuista, mikäli ne ei ole viimeisen päälle korkeakiiltoista ja tuuma tuumalta tarkkaan harkittuja. Tämän kun pitäisi itsekin mielessä! Tsemppiä meille! :--D
PoistaNo nimenomaan! Pitäs vaan muistaa tää.. :-D
Poista