Elämä laatikon ulkopuolella

Elin laatikossa. Tai oikeastaan, enhän minä sitä tiennyt. En vielä silloin. Nimittäin vain elin ja liikuin. Välistä törmäsin seinään ja käännyin vain odottaakseni uutta törmäystä. Sellaista oli elämä. Elämä pimeässä pahvilaatikossa.

Kunnes joku päivä valo alkoi kajastaa. Pahvilaatikon kannet hiljalleen aukenivat päästäen jotain aivan uutta elämääni. Kirkasta, loistavaa valoa. Olin hämmästykseltäni mykistynyt. Sitä tahdoin lisää.

Ja pikkuhiljaa aloin kurkistella laatikon reunojen yli. Aina välillä palaten vanhaan elämääni laatikon pohjalla. Kuitenkin retket ylös alkoivat kestää kauemmin ja kauemmin kerrallaan. Siellä oli jotain uutta ja parempaa.

Lopulta en edes tiedä miten kaikki tapahtui. Olinhan aina liikkunut, mutta tämä oli jotain ennennäkemätöntä. Minä pompin. Suuria loikkia yli laatikon reunojen. Yhtäkkiä en tuntenut pahvisen pohjan vetovoimaa enää ollenkaan. Hypyt olivat lennokkaita ja kantoivat välillä kauaskin. Pahvilaatikko tuntui koko ajan vain pienemmältä. Miten edes oli mahdollista joskus mahtua sen sisään?

Tätä on todellinen, elämänmakuinen elämä. Enää mikään ei pidättele minua.