All you need is love

Äiti rakastaa lastaan, ystävykset rakastavat toisiaan, tyttö ja poika rakastuvat, rakkaus johtaa avioliittoon, koiranomistaja kokee rakkautta lemmikkiinsä, erämies luonnon syleilyyn. Rakkautta on niin monenlaista kuin on sen kokijaakin, mutta aina sitä on jollain muotoa ilmassa. Rakkaus on liikkeellä ympärillämme, sisällämme ja joka paikassa. Kymmenen vuotiaan pojan mielen saa se sanana kokemaan ällötyksen tunteita, mutta tuskin voivat hekään tosiasiaa kieltää. Rakkaus tekee elämästä merkityksellisen. Mitä olisikaan elo ilma läheisyyttä ja välittämistä? Tyhjää ja yksinäistä olisi se. Ihminen tarvitsee rakastavia kaksijalkaisia rinnalleen, tarvitsee kohteita, joihin purkaa tarvettaan rakastaa. Rakkaus tekee meidät täydeksi.

Alussa totesin, että rakkautta on niin montaa tyyppiä kuin on sen kokijaakin. Huijasin. Yksi rakkaus on sama jokaiselle. Se ei ehdy eikä kulu, ei himmene ajan kuluessa. Tämä rakkaus on enemmän kuin kukaan ihminen pystyy ikinä toiselle antamaan ja sen ympäröimänä saamme jokainen elää. Ja mikä parasta, hän rakastaa sinuakin, vaikket sitä tietäisikään. Kaikkein suurin on rakkaus ja tämä on niitäkin suurempaa. Pieni mitätön ihminen suuressa maailmassa saa kokea itsensä tärkeäksi, rakastetuksi. Nyt ja aina.

Täydellisten hetkien purkitus

Yöllä iskee idealla. Päähän pilkahtaa ajatus, joka ei anna aikaa nukkumiselle. Olen liian innoissani. Seuraavana aamuna astun valkoiseen linja-autoon ja katselen ohivilisevää maisemaa. Vihreitä niittyjä, auringon paistetta läpi pilvien sateisten. Matkaan kohti valonsädettä ja kietoudun vapauden tunteeseen, oloon irtioton, matkan edessä siintävän. Siihen tunteeseen tahtoisin jäädä. Tahtoisin säilöä sen purkkiin ja hymyillä muistot takataskussani.

Vielä kun purkkiin saisi mahdutettua hymynaiheita reissulta samaiselta: ystävän, aurinkoisen Helsingin sekä sinisen ilmapallon. Sen, jonka pyysin hymyilevältä naiselta. Sen, jolla vahingossa löin ohikulkevaa miestä päähän. Sen, joka kädessä nauroin ja lensin ilon pilviverhossa. Kuullostaako liian imelältä? Sitä se ehkä olikin. Joskus hetket ovat vain, vain, vain niin täydellisiä. Nyt se oli sitä.

Kansi visusti kiinni. Minulla on aarre hallussani.

Nettiin kerran julkaistu ei koskaan sieltä poistu

Näen kadulla ihmisiä, tuntemattomia, vieraita. En tiedä heistä mitään, mutta katseista näen, että he tietävät minusta paljon sitä enemmän. Ennen nukkumaanmenoa veljeni kertoo lukeneensa kaverinsa kanssa blogiani - (tähän tarvittaisiin elokuvan kelausäänet) lukeeko tätä muka joku? - ja kysyy: "Kirjoitatkohan sä sinne liian henkilökohtasia?" Niin, tätä olen miettinyt itsekin ja etenkin tämän postauksen julkaisu oli kova pala. Päätin sen kuitenkin tehdä, jotta tekstejäni lukevat voisivat antaa pienten virheidensä olla ja nähdä itsensä kauniina. Onko sen hinta kuitenkin liian iso kannettavakseni? Haluan antaa jotain hyvää eteenpäin, mutta palkaksi saan kolahduksia sisimpääni. Asetan kehoni, ajatukseni lasikaappiin muiden arvoseltavaksi. Satutan itseäni.

En ole kuitenkaan onnekseni joutunut kärsimään ja ilmapiiri täällä on pysynyt erinomaisen hyvänä. Siitä iso, iso, iso ja lämmin kiitos teille! ♡ Joskus, kuten nyt, sitä vain alkaa miettiä pahinta, katastrofoida. 

Yksi huone + keittiö

Mikäli asustelet jo mukavasti omassa asunnossa, on tämä taaksejäänyttä elämää sinulle. En kuitenkaan kiellä jatkamasta lukemista. Sen sijaan juuri sinä, joka vielä vanhempien nurkissa pyöriskelet. Tämä on meille.

Oma projekti parhaillaan käynnissä ja joku huutaa tiskikonetta tyhjentämään. Keskityt kokeisiinlukuun ja alakerrassa pauhaa parhain pianokonsertti vuosiin. Tai ainakin kovaäänisin sellainen. Kiire iskee aamutohinoissa ja jokainen talon wc on sillä hetkellä varattu, koirat pyörivät jaloissa. Voi missä on oma rauha!

Välillä iskee kova kaipuu omaan asuntoon, omaan ylhäiseen yksinäisyyteen. Pieni tunkio, jonka kukkona olet juuri sinä. Kukaan ei käske siivoamaan tai määritä kotiintuloaikoja. Sisustuksesta päätät sinä, jääkaapin sisällöstä niin ikään. Tietysti samaan syssyyn iskevät talouskysymykset ja muut velvollisuudet. Koti-ikävä. Mutta ajatelkaa nyt, oma rauha ja paikka. Juuri sellainen, mistä olet aina haaveillut.

Kerran partiolainen, aina partiolainen

Muistan taas, miksi monta vuotta olen kantanut sinihuivia kaulassani. Muistan, mitä tarkoittaa partiohenki. Yhdessä sitkeästi eteenpäin, kaveria jättämättä, ilolla. Aina valmiina. Sen pääsin jälleen kokemaan saman aatteen kannattajien keskellä, lähes kymmenen tuhannen siskon ja veljen rinnalla. Sain olla huutamassa keuhkojen täydeltä lippukuntien taistelussa, syömässä leiriruokaa maassa istuen ja marssia jalkani kipeiksi. Sain laulaa ja tanssia pääni pyörryksiin ikätovereitteni kanssa. Olin todistamassa, ettei partio ole kuihtumassa - päinvastoin. Suurjuhla2014 sen todisti.

Kesähetki

Asvaltti tuntuu lämpimältä paljaiden jalkojen alla. Istumme tienpientareella, musiikki soi taustalla. Lähdetäänkö? On kesä. Nyt tai ei koskaan on aika olla spontaani. Lähdetään.

Pian kivet jo sinkoilevat pyörän renkaiden kiitäessä pitkin hiekkatietä. Pizzan tuoksu leijailee tarakalta. Vauhti saa hameen helman lepattamaan, nostattaa ilmaan tanssahtelevan hiekkapölyjen pilven, jonka takaa häämöttää ranta. Ilta-aurinko hymyilee pilvettömältä taivaalta. Sisimpäni hymyilee. Tässä on hyvä olla.

Kesän hauskimmat päivät eivät ole niitä,

joina tapahtuu jotakin hienoa tai jännittävää,

vaan niitä, joina koetaan pieniä onnen hetkiä

ja jotka soljuvat yksitellen,

mutkattomasti kuin helmet nauhaan.

- Elana Lindquist

Liian lyhyt lapsuus

Surullinen näky on, kun vastaan pyöräilee joukko pieniä lapsia t-paitasillaan, kun itselläni on päällä täysivarustus piposta ja hanskoista lähtien. Kello lähenee yhdeksää illalla. Missä ovat vanhemmat ja säännöt? Metsämaja vaihtuu kaupalla norkoiluun, karkkipäivä es-tölkkiin ja vaaleanpunaiset poniohjelmat skifi-elokuvaan. Minun lapsuudessani ei löytynyt määritelmää sanoille alkoholi, huumeet ja seksi, mutta nykyään ei asia ole ongelma eikä mikään. Ymmärryksennälässä senkun kirjoittavat termit googleen ja tieto jolkottelee luokse. Tablettitietokone tarttuu pieneen käteen turhankin helposti. "En mä keksi tekemistä."  Lapsen aivot pääsevät vastaanottamaan liian aikaisin, liian paljon ja kaikkea. Aikuisuus kolkuttaa jo keskenkasvuisen ovella. Pidetäänhän huolta, että lapset saavat olla lapsia rauhassa. Ihan oikeasti.

Miten minä näen itseni?

Luin haasteen, joka kehotti bloggaajia kertomaan minäkuvastaan. Ensin ajattelin, ettei minulla ole mitään annettavaa aiheesta. Mieli on kuitenkin muuttuvainen.

Minulla on aina ollut hyvä iho ja hoikka vartalo. Ensimmäisestä voin olla vain kiitollinen (lukuunottamatta läpikuultavia verisuonia), mutta jälkimmäinen sen sijaan on tuottanut ja tuottaa edelleen tuskaa. Se on asia, jonka takia inhoan esimerkiksi alusvaateostoksia. Luiseva yläkroppa ja heikko rintavarustus. Ne vain ovat osa minua, mutta saavat ison palan itsevarmuudestani valahtamaan tiehensä. Silikonit? Teini-Elsa teki jo hintavertailuja, mutta nykyinen sanoo houkutuksesta huolimatta ei. Tällaiseksi minut on luotu, sellainen olkoon hyvä.

Luonto on muovannut minulle myös ison kyömynenän, jota joskus häpesin. Enää se ei ole este, edes hidaste. Saan kantaa suvun tunnusmerkkiä mukanani. Siitä en voi sanoa olevani ylpeä, mutta hyväksyn sen.

Muutamia vuosia sitten en halunnut hymyillä kuvissa suu auki. Nykyään on helpompaa, vaikka vielä yllä olevasta kuvasta lähdin asiaa korjailemaan kuvankäsittelyllä. Hetken kuluttua tajusin, mitä ihmettä olinkaan tekemässä. Olin peittämässä itseäni, piilottelemassa todellisuutta. Syynä olivat ja ovat siis hampaani. Alaleuan risukasa, yläpuolen vino jäniksenhammas. Tilanne on mahdollisesti korjattavissa ja ehkä vielä joskus pääsen hymyilemään tasaisen hammasrivistön kera.

Tässä ei ole kaikki, mutta enempää en tahdo kertoa. Voi olla, että tulevaisuudessa saan rohkeutta siihenkin. Häpeä on häpeä, ehkä turhaankin, mutta tunne vain on järkeä voimakkaampaa.

On myös piirteitä, joista itsessäni pidän. Minulla on isot, tosin erikokoiset, silmät ja pitkät ripset. Korkeat poskipäät ja isot huulet ajattelen myös edukseni. "Elsa on meikkaamisen luonnollinen ilmentymä" on ehkä kauneinta mitä kasvoistani on koskaan sanottu. Myöskään kapeasta vyötärölinjasta en voi valittaa. Tuntui kamalan kehuskelevalta luetella näitä, mutta totuutta en tahdo kiertää. Nämä kaikki täydentävät heikkouksiani ja rakentavat itsetuntoani.

Kukaan ei ole täydellinen, mutta jokainen on kaunis piirteineen kaikkineen, omalla tavallaan. Arvosta itseäsi ja ole ylpeä siitä, millaiseksi sinut on luotu - ainutlaatuiseksi teokseksi, mestaripiirrokseksi.