Kuulen

Sanoja virtaa mieleen ja korulauseina huulien välistä ulos. Toinen toistaan hienompia ajatuksia ja tarinoita soljuvasti artikuloiden. Onhan se hienoa omata puhumisen lahja ja osata vielä käyttääkin tätä. Mitä hyötyä siitä kuitenkaan on, jos kukaan ei kuuntele?

Verbaalisuutta pidetään arvossa, mutta keskustelun vähintään yhtä tärkeä osapuoli usein unohdetaan. Puheella haluamme tavallisesti tavoittaa yleisömme ja tulla kuulluksi. Siksipä onkin niin niin tärkeää osata myös kuunnella. Mikä onkaan ikävämpää kuin huomata kesken selostuksensa sanojen kaikuvan kuuroille korville? Siinä kohtaa tuntee itsensä ja ajatuksensa vähintään turhiksi. Eipä sillä, mitä sanon, ole merkitystä. Ketään ei kiinnosta.

Pidetään korvamme auki ja otetaan vastaan avoimesti se, mitä meille kerrotaan. Unohdetaan ne lumiat ja iphonet hetkeksi ja ollaan läsnä. Katsotaan silmiin ja osoitetaan näin kiinnostusta toista kohtaan. On keskustelun äänessä olevalla osapuolella sitten sanottavaa nälänhädän kukistamisesta tai aamuisesta sukkakriisistä, hän haluaa asiansa jakaa ja varmasti toivoo sille vastaanottajia. Onko se suuri uhraus tehdä toiselle se, mitä hän toivoo? Mitä itsekin toivoisit.