Pihakoivun alla

Ruskan väreihin sonnustautunut koivu ikkunani takana. Katselen haikeana pihakatua, jonka ylle keltaisenaan notkuvat oksat kaareutuvat. Katselen puhelintensa kanssa leikkiviä lapsia. Naista, joka kantaa maitopurkkeja pahvinkeräykseen. Ehkä lapset ovat hänen. Ehkä kotona odottaa aviomies ja valmis päivällinen pöytään katettuna. Ehkä heillä on paikka, jonne mennä. Jättää hyinen ulkoilma ja käpertyä toistensa läsnäoloon. Olla yhdessä perhe. Ehkä heillä on kaikki, mitä aina halusivat.

Ja paikalleen jää seisomaan vain koivu. Kyynel vierähtää. Eteisen lattialle eksynyt yksi keltainen lehti.