maanantai 7. heinäkuuta 2014

Huvia puistossa

Jotkut paikat vain sisältävät sen tietynlaisen fiiliksen. Sama tunne toistuu kerta toisensa jälkeen ja tuo mukanaan mukavia takaumia menneisiin. Rento ja huoleton fiilis valtaa mielen metallisista porteista sisään astuttaessa, täällä taas. Lasten nauru ja laitteiden kolina, suhina korvissa, kutkuttava olo vatsanpohjassa. Vanhaksi tulee, kun ei jaksa enää pääkolmantenajalkana juosta härvelistä toiseen, mutta vauhdin huuma se ei muutu. Tunne jalkojen irtoutumisesta maasta, hiusten lepatus korkeuksissa, maisemien vilinä, naurunkiljahdukset. Oma kokemus on kertaumaa, mutta nuorempien perään onkin sitten hauska katsoa. Niin täynnä intoa uutta, vauhtia loputonta.

14 kommenttia :

  1. Nyt täytyy kyllä antaa tunnustusta sommittelusta. Toinen kuva ylhäältä on aivan ylimaallisen kaunis. Tumma alaosa tuo turvallisuuden ja vakauden tunteen; ylhäällä vaaleampi kohta on sattunut juuri sopivasti ympäröimään mallin päätä. Tulee mieleen kirkas enkelimäinen sädekehä.

    Mitä tulee huvipuistoihin, niin itselleni ne ovat lähinnä painajaismaisia paikkoja. Olen käynyt muiden mukana Disneylandissa, Särkänniemessä ja muutamissa muissa huvipuistoissa, mutta yhdestäkään en ole nauttinut. Kamalin muisto on vuosien takaa Linnanmäeltä, kun ensimmäinen opiskeluvuoteni oli lopuillaan. Oltiin juhlittu haalarit päällä jo pari päivää ja kunto alkoi olla aika heikko, mutta vaikka olisi tehnyt mieli jäädä nukkumaan, niin ryhmäpaine pakotti minutkin vielä vapunpäivänäkin "hauskanpitoon". Ja kun Linnanmäellä oltiin, niin porukka tietysti halusi vuoristorataan. Ei auttanut, vaikka kuinka yritin selittää, että taatusti oksennan, jos minun on mentävä kyytiin--niin vain minut istutettiin vaunuun. Ja vieläpä ensimmäiseen! Mitä ihmettä opiskelutoverini ajattelivat, kun pistivät minut tuulenhalkojaksi? Hyvinhän siinä lopulta kävi, enkä yrjönnyt, mutta näen vieläkin joskus painajaisia siitä, mitä olisi käynyt, jos laatta olisi lentänyt kovassa vauhdissa niiden takanani istuvien silmille. Mitä tästä opimme, lapset? No, ainakin sen, ettei ketään saa pakottaa kyytiin, jos hän ei halua, oli sitten kyse autosta tai vuoristoradasta.
    JN

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erittäin mahtavaa saada noin myönteistä palautetta. Kuvan sommittelun tarina on nimittäin seuraava: tyrkkäsin kameran käteen 8v. pikkusiskolleni, joka erittäin vastahakoisesti räpsäytti muutaman ruudun. Katsoin saldoa ja totesin, että tässä postauksessa näkyvät kaksi kuvaa minusta olivat ainoat epäheilahtaneet ja -tärähtäneet. Siispä jännittävää, että olemme onnistuneet näinkin hyvin! :D

      Otan osaa kokemaasi kohtaloon! Surkua, että paikka, johon pääsääntöisesti mennään kokemaan hupia siinä onnistuen, saa tuntemaan jotain noin ikävää. Mutta jos nyt saan tässä esittää pienen synninpäästön, niin voin kertoa saattaneeni ystäväni samankaltaiseen tilanteeseen. Särkänniemessä kerran söin ensin hänen särkylääkkeensä omaan pääkipuuni, maanittelin hänet tulemaan muiden hurjapäiden tavoin vauhdikkaimpaan laitteeseen saaden hänet voimaan pahoin ja joutumaan lopulta puolitajuissaan juomaan ensiavun yököttävää särkylääkelitkua. Ompa kammottava kaveri, kun noin tekee ystävälleen. Oivoi, olen vieläkin tapauksesta niin häpeissäni.

      Toivottavasti te molemmat voitte saada uusia, hieman mukavempia huvipuistomuistoja!

      Poista
    2. Tyrkkää toki toistekin kamera pikkusiskollesi, jos tulos on tuota tasoa :) En kuitenkaan malta olla pohtimatta nykyajan ja entisen eroa.

      Kun minä aloittelin valokuvausta nuoruudessani--se oli 1700-luvun alkua, kun perunaa ei ollut vielä tuotu tänne, vaan me järsimme lanttua ja naurista, asuimme maakuopassa ja murahtelimme vastaantulijoille ja pihaan eksyneille metsän pedoille :P Silloin ei ollut digi-kameroita, vaan kuvasimme dia. ja paperikuvia. Itse kuvasin yleensä Kodachrome 64-filmille, ja yhden otoksen hinta oli reilusti yli yksi mummonmarkka, öbaut 20 centtiä nykyrahassa. Kaltaiseni työläisperheen lapsen ei ollut mahdollista räiskiä tuhansia ruutuja illassa, vaan piti tarkasti suunnitella, mitä kuvasi, ja kuinka monta ruutua. Eipä tullut juuri otettua heilahtaneita otoksia, mutta toisaalta moni hyvä tilanne jäi ikuistamatta sen takia, että piti säästää filmiä, tai filmirulla oli juuri lopussa (filmirullassa oli yleensä 36 ruutua, ja sen loputtua piti avata kameran takakansi ja vaihtaa rulla).

      Moni oli kauhuissaan--varsinkin filminkehittämöt--digikuvauksen saadessa jalansijan ja pakottaessa perinteiset kuvaustavat nurkkaan, mutta eihän kehitystä mikään voinut estää. Ja hyvä niin. Digi-kuvauksen edut ovat olleet aivan ylivertaiset haittoihin verrattuna. Kaikki voivat kuvata nykyään, eikä kuvaaminen ole enää, lehtikuvaajien, snobien ja valokuvausfriikkien yksinoikeus. Itseäni ensin hämmästytti, sitten oudoksutti ja sen jälkeen ilahdutti se, kuinka uskomattoman lahjakkaita nuoret voivat olla kuvaajina. Olin kai elänyt siinä uskossa, että vain aikuiset pitkän harjoittelun jälkeen voivat ottaa hyviä kuvia, mutta olin väärässä. Ei valokuvaaminen ole mikään salainen taito, jonka oppimiseksi pitää käydä salaista valokuvauskoulua salaisessa paikassa monta vuotta. Kuka tahansa voi ottaa hyviä kuvia, kunhan hänellä vain on näkemystä ja hieman onnea.

      Mutta huvipuistoura taitaa osaltani olla ohi. Minulla ei ole omia lapsia, joten minua ei voi pakottaa huvipuistoon enää oikein millään syyllä. Katselen kyllä mielelläni kuvia huvipuistosta, kunhan niissä ei esiinny vuoristorataa tai hattaraa (heh, hassu sana tuo hattara, kun sitä oikein rupeaa mutustelemaan suussaan).
      JN

      Poista
    3. Haha, taatusti. Sitä on tapahtunut ja tulee tapahtumaankin kaikista pikkusiskon vastusteluista huolimatta!

      Filmikuvissa on nostalgiaa ja niitä ottaessa oikeasti joutuu panostamaan ottamaansa kuvaan, koska jokainen painallus maksaa mikäli sen haluaa teetättää. Toki filmi itsessään on jo maksanut. Ei siis voi räpsiä satoja kuvia, joiden joukosta löytyy muutamia onnistuneita. Toisaalta näen digikuvauksen kehittymisen itse erittäin positiivisena asiana. Kuten sanoit, kuvata voi kuka tahansa, kuvan ottamisen kynnys on pienempi ja otoksien liikuttelu sähköisesti on helppoa. Mutta. Tuleeko tuhansia kuvia sitten katseltua jälkeenpäin? Eipä oikein muuten kuin blogin kautta. Siksipä täytyisi niitäkin varmaan teettää vaikka kuvakansioksi, jotta kuvia olisi helpompi selailla ja muistoja muistella.

      Kiitos jälleen kommentista. Saat minutkin ajattelemaan asioita aivan uusilta kantimilta.

      Poista
  2. PS. Tuo postauksesi oli erittäin kiva. Tykkään tuollaisista tuokiokuvista--ne tuovat mieleen hajuja ja ääniä omastakin elämästäni. Haistan kauan aikaa sitten haistamani popkornin, kuuman asfaltin, paistoöljyn läheisestä ravintolasta, lemmikkikissan turkin, päivänkakkaran...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia palautteesta. Mukava kuulla, että tykkäsit! Mitähän muuten mahdoit tarkoittaa tuokiokuvilla? En oikein päässyt juonesta kiinni, pahoittelen ymmärtämättömyyttäni!

      Poista
  3. Ei voi olla! :D Ihan samoissa ajatuksissa olin toissapäivänä kun Lintsillä piipahdin. Hyvin kirjoitettu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, miten hauskasti kävi! Onko näin ollut joskus aiemminkin? :D En ole varma, tuli vain sellainen vahva flashback. Kiitos Milja! :)

      Poista
    2. On ainakin niin ollut että ihan samoja ajatuksia ja tekemisiä monessa postauksessa! :D

      Poista
    3. Niin taitaa olla. Erittäin jännittävää! :D Hauskaa!

      Poista
  4. Hi, I would like to contact you. Can you please write your e-mail here? Martin

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. I can write my e-mail if you just tell what kind of meaning is on your contacting.

      Poista
  5. I will send you an invitation to participate on one project. Martin

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Okay. Thank you for the answer. Here is my e-mail: elsanneli.blogi@gmail.com

      Poista